Lokakuussa tuli kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun Suomi liittyi Naton rauhankumppanuusohjelmaan. Yhteistyö Naton kanssa on muuttunut niin arkipäiväiseksi osaksi Suomen turvallisuuspolitiikkaa, että merkkipäivä ohitettiin ilman suurempaa huomiota. Suomen Nato-yhteistyön alkutaipaleesta kertoo haastattelussa suurlähettiläs Jaakko Blomberg.
Viestintä- ja kulttuuriosasto haastatteli Suomen Nato-yhteistyön alkutaipaleesta suurlähettiläs Jaakko Blombergia, joka oli koko 1990-luvun valmistelemassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisiä linjauksia.
Suurlähettiläs Blomberg huomauttaa aluksi, että 15 vuoden rajapyykki Nato-yhteistyössä saavutettiin jo itse asiassa kaksi vuotta sitten. Suomen viralliset yhteydet Natoon käynnistyivät keväällä 1992. Muista Euroopan liittoutumattomista maista poiketen Suomi haki tuolloin tarkkailija-asemaa Naton entisille Varsovan liiton maille luodussa Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvostossa. Yhteistyön alku ei ollut suinkaan täysin mutkaton, Blomberg kertoo.
Kylmän sodan päättymisen ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä Nato tarjosi yhteistyötä entisille vihollismailleen luomalla Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston NACC:n. Yhteistyöneuvoston ensimmäinen ulkoministerikokous järjestettiin joulukuussa 1991.
Vain neljä kuukautta myöhemmin, huhtikuussa 1992 pohdittiin ulkoministeriön poliittisella osastolla mahdollisuutta päästä jossain muodossa seuraamaan tämän uuden yhteistyöjärjestelyn työskentelyä. Myös ruotsalaisten kanssa keskusteltiin asiasta, mutta Ruotsi ei ollut kiinnostunut tarkkailija-asemasta. Suomen kiinnostuksen taustalla oli ennen kaikkea tarve seurata kehitystä lähialueillamme Venäjällä ja Baltian maissa.
Blomberg, joka oli tuolloin ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö, vieraili toukokuussa 1992 ensimmäisenä Helsingistä tulevana korkeana suomalaisvirkamiehenä Naton päämajassa. Blomberg keskusteli Naton poliittisten asioiden apulaispääsihteeri Gephardt von Moltken kanssa. Keskustelussa esitettiin myös toivomus, että Suomi pääsisi tarkkailemaan Naton kesäkuussa Oslossa järjestettävää NACC:n ulkoministerikokousta.
Muutamaa päivää Blombergin vierailun jälkeen Naton sihteeristöstä ilmoitettiin, ettei Suomen pyyntöön valitettavasti voitu suostua, sillä NACC haluttiin rajata vain Nato- ja entisiin Varsovan liiton jäsenmaihin. Sitä suurempana yllätyksenä tuli 4.6.1992 tieto, että Nato-maat olivat ulkoministerikokouksessaan päättäneet kutsua Suomen tarkkailijaksi seuraavana päivänä järjestettävään NACC-kokoukseen.
Ulkoministeriön asiakirjojen perusteella Naton silloinen pääsihteeri Manfred Wörner olisi esittänyt Suomen kutsumista tarkkailijaksi. Suurlähettiläs Blomberg pitää itse todennäköisempänä, että Suomen kutsumisen takana olisi ollut Norjan ulkoministeri Torvald Stoltenberg. Naton ulkoministerikokouksen loppuasiakirjaan tuli joka tapauksessa maininta, että Suomi osallistui tarkkailijana omasta pyynnöstään NACC:n ulkoministerikokoukseen. Odottamaton tieto kutsusta seuraavana päivänä pidettävään kokoukseen tuli Helsinkiin niin myöhään, että Suomea ulkoministerikokouksessa ehti edustamaan vain Oslon suurlähettiläämme Kaarlo Yrjö-Koskinen.
Blomberg muistuttaa, että ilmapiiri 1990-luvun alussa oli hyvin Nato-vastainen. Tarkkailija-aseman hakemista pidettiin yleisesti suurena virheenä. Julkisuuteen levisikin nopeasti tieto, että Suomi olisi vahingossa hyväksytty tarkkailijaksi Naton yhteistyöjärjestelyyn. Tämä käsitys esiintyy myös esimerkiksi Jukka Tarkan kirjassa Itsenäinen Suomi. Asiaa ei edesauttanut se, että Naton alun perin kielteisen päätöksen vuoksi tarkkailuhanke oli pidetty vain ulkopoliittisen johdon ja ulkoministeriön virkamiesjohdon tiedossa.
NACC-päätöstä puitiin sekä eduskunnassa että julkisuudessa. Keskustelua käytiin jopa siitä, oliko Suomi hakenut tarkkailijan vai huomioitsijan asemaa. Muille kielille tätä suomalaista keskustelua oli vaikea kääntää. Blomberg muistelee, että Hufvudstadsbladet otsikoi asiaa koskevan pääkirjoituksensa ironiseen sävyyn En observant iakttagare (tarkkaileva huomioitsija).
Kohun lieventämiseksi ulkoministeriö viesti lehdistötiedotteessaan, että huomioitsija-asemaan NACC:ssa ei liity jäsenyyspyrkimyksiä eikä mitään sitoumuksia. Eduskunnalle vakuutettiin, että huomioitsija-asema ei myöskään merkitse muutosta Suomen politiikkaan pysyä sotilasliittojen ulkopuolella.
Blomberg painottaa, että yhteistyön alku oli hyvin hataraa. Aluksi oli jopa epäselvää, oliko Suomi hakenut tarkkailija-asemaa vain Oslon kokoukseen vai muihinkin NACC:n ministerikokouksiin vai kenties myös muuhun yhteistyöneuvoston toimintaan. Pian Suomelle kuitenkin selvisi, että pelkkä osallistuminen ministerikokouksiin ei riitä, vaan haluttiin mukaan käytännön työtä käsitteleviin työryhmiin. Erityisesti rauhanturvakysymysten käsittely yhteistyöneuvostossa kiinnosti Suomea.
Nato päätti huippukokouksessaan tammikuussa 1994 tarjota entistä tiiviimpää yhteistyötä sekä entisille Varsovan liiton maille että myös muille ETYK-maille. Tätä varten luotiin amerikkalaisten esityksestä rauhankumppanuusohjelma. Suurlähettiläs Blombergin mukaan uusi aloite nähtiin Suomessa ennen kaikkea vastauksena entisten Varsovan liiton maiden turvallisuushuoliin. Maille tarjottiin kumppanuusohjelman kautta mahdollisuus kehittää jäsenyyskelpoisuuttaan Natoon mutta ilman konkreettisia lupauksia jäsenyydestä. Varsinaiset jäsenyysneuvottelut entisistä Varsovan liiton jäsenmaista ensimmäisten, Puolan, Unkarin ja Tshekin kanssa aloitettiin vasta vuonna 1997.
Rauhankumppanuusohjelma ulotettiin koskemaan myös Suomea ja muita Euroopan liittoutumattomia maita. Lähtökohta oli kuitenkin Blombergin mukaan toinen: Suomi, Ruotsi ja Itävalta olivat jo tuolloin hakeneet Euroopan unionin jäsenyyttä. Meille oli tärkeää, että vakiintuneina rauhanturvamaina ja läntisinä demokratioina olimme ja meidät koettiin rauhankumppanuusyhteistyössä antavana osapuolena Nato-maiden tapaan.
Blomberg korostaa, että Suomen päätös lähteä mukaan Naton rauhankumppanuusohjelmaan perustui kolmeen tekijään:
Ensinnäkin halusimme olla mukana rauhanturvaamisessa, joka painottui vahvasti ohjelmassa. Taustalla vaikutti koko Eurooppaa ravisteleva Jugoslavian kriisi. Toiseksi pidimme tärkeänä rauhanturvaamistoiminnassa tarvittavan sotilaallisen yhteistoimintakyvyn kehittämistä. Jo tuolloin oli selvää, että yhteistoimintakyky perustui Naton standardeille. Kolmanneksi päätöstämme ohjasi tarve seurata Naton, Venäjän ja itäisen Euroopan maiden suhdekehitystä.
Osallistumisemme Naton rauhankumppanuusohjelmaan oli pyyteellistä toimintaa oman tiedonsaantimme varmistamiseksi, Blomberg muistuttaa.
Blomberg korostaa, että virallisena lähtökohtana oli kuitenkin se, että Suomi ei harkitse Nato-jäsenyyttä. Myös vuonna 1995 annettu ensimmäinen turvallisuuspoliittinen selonteko painotti, että Suomi ei rauhankumppanuuden kautta hae uusia puolustusratkaisuja.
Selonteon mukaan Suomi on rauhankumppanuusyhteistyössä antavana osapuolena mutta voi myös samalla parantaa omaa yhteistoimintakykyään. Nämä linjaukset viitoittavat edelleen Suomen yhteistyötä Naton kanssa, suurlähettiläs Blomberg muistuttaa.
Haastattelijana: Piritta Asunmaa, viestintä- ja kulttuuriosaston apulaisosastopäällikkö
Kuva: ulkoministeriön kuva-arkisto
Päivitetty 4.12.2009
